Palaa tästä
Sukututkimuksessa eräs tavoite on
tietää tutkittavien ihmisten todelliset nimet.
Ne ovat osa todellisuutta siitä ympäristöstä,
elinpiiristä, missä ihmiset asuivat ja elivät.
Usein on toivomuksena, jopa vaatimuksena,
sukututkijoille esitetty, että nimet tulisi
kirjoittaa sellaisina kuin ne esiintyvät
asiakirjoissa.
Sukututkimuksia ei kuitenkaan laadita
ensisijaisesti vanhojen kirjoitusasujen
tallentamista varten vaan kuvaamaan omaa
aikaansa, ja siksi niiden olisi heijastettava
kertomaansa todellisuutta mahdollisimman hyvin -
myös nimistön osalta. Tätä on pidettävä myös
tieteellisenä vaatimuksena, ja se antaa
sukututkijoille ja sukujulkaisujen laatijoille
haasteita: myös nimistö olisi tunnettava. Muiden
tutkijoiden - niin suku-, historian- kuin
nimistöntutkijoiden hyödyksi koituvat kaikki ne
tiedot, jotka annetaan mm. henkilön- ja
paikannimien kirjoitusasustakin.
Sukututkimuksessani olen
pyrkinyt käyttämään henkilöistä niitä todellisia nimiä,
joilla heidät tunnettiin seudulla, kylillä ja
kotona. Helppoa se ei suinkaan ole koska se
edellyttää paneutumista nimistöön ja sen
historiaan. Helpointa tässäkin olisi "ylittää
aita matalimmasta kohtaa" ja kirjata nimet kuten
ne asiakirjoissa esitettään. Historiallisen
totuuden kannalta se olisi kuitenkin virhe.
Edellä kerrotun kaltainen toivomus tai vaatimus
esitetään useinkin aikaisemmin yksikielisellä
alueella, jossa myöhemmin on tapahtunut
rajautuminen kahteen kielialueeseen, kuten
Tornionjokilaaksossa. Tällöin onpa esitetty
sellaistakin ratkaisua, että mikäli henkilö on
Ruotsin kansalainen nimi tällöin
kirjoitettaisiin kuten se on asiakirjoissa ja
mikäli henkilö on suomalainen hänen nimensä
tällöin voisi kirjoittaa suomenkieliseen asuun.
Tässäkin tapauksessa on ymmärrettävä, että
sukututkimuksessa ei ole myöskään kysymys
kansallisuudesta vaan pyrkimyksestä kuvata
henkilö- ja paikallishistoriankin osalta sitä
historiallista todellisuutta, jota ihmiset ja
yhteisöt elivät.
On myös niin, että sukututkimusta
harrastavat kirjoittavat nimet siten kuin ne
asiakirjoissa esiintyvät edes ajattelematta
edellä kerrottuja periaatteita. Se on toisaalta myös helpoin tapa
selvitä ”ongelmasta”. Saattaapa olla, että
jotkut sukututkijat ajattelevat olevan
"hienompaa" kirjoittaa sukuun kuuluvan
esivanhemman nimi Kustaa Heikinpoika
sijasta - Gustaf Henriksson tai
Tehvo Mikonpoika sijasta Staffan
Mickelsson. Todellisuudessa Kustaa on aina
ollut Kustaa ja isä Heikki, samoin kuin Tehvo on
ollut Tehvo ja isä Mikko. Jos sukututkimuksessa
toisin kirjataan annetaan virheellinen kuva kohdehenkilöstä
ja hänen suomenkielisestä taustastaan,
asuinseudustaan ja elinpiiristään. Kuvitelkaamme
tilanne, että olisi kyselty esim.
jostain kylästä suomenkielisessä
Tornionjokilaaksossa Staffan Mickelsson
nimistä henkilöä paikallisilta asukkailta. Luulenpa
ettei kukaan olisi häntä tunnistanut. He eivät
olisi osanneet ajatella, että kyselijä etsii
Tehvo Mikonpoikaa, joka todennäköisesti
paremmin tunnettiin "Mikon Tehvona".
Henkilöhistoriassa tai lisätiedoissa voidaan
kyllä ilmaista henkilöstä asiakirjoissa käytetty
nimi. Se on jopa perusteltua silloin, kun nimen
kirjoitusasu poikkeaa merkittävästi tuosta
todellisesta henkilönimestä.
Sukututkimuksen tulisi pyrkiä kuvaamaan pelkkien
nimiluetteloiden lisäksi sitä historiallista
todellisuutta, joka tutkittavien esivanhempiemme
elinpiirissä vallitsi. Siksi myös näissä
sukututkimuksissa esiintyvien nimien on
palveltava tätä samaa tarkoitusta ja ne tulisi
esittää siinä muodossa ja asussa ja sillä
kielellä jolla ne
arkipäivässä ja käytännössä ovat olleet.
Tämä asettaa omat vaatimuksensa myös
sukututkijalle, sukututkijan olisi tunnettava
tutkimuksen ja tutkittavan aikakauden käytetty
todellinen nimistö.
Tämä koskee erityisesti Ruotsin ja Suomen
suomenkielistä Tornionjokilaaksoa sen asutusta tutkittaessa.
Pyrkimyksenä tulisi olla, että myös
sukututkimuksessa käytetty nimistö kuvaisi sitä
todellisuutta mikä nykyisen rajajoen molemmin
puolin vallitsi sen alueella
aina 1900-luvun alkuun ja arkipäivän
puhekielessä pitempäänkin. Periaatteena tulisi
olla, että suomenkielisen asutuksen henkilönimet
kirjoitetaan todellisuutta vastaavasti suomen
kielellä.
Mikäli kyseessä on ruotsinkielinen henkilö,
silloin on tietenkin syytä kirjata henkilön nimi
ruotsiksi kuten se asiakirjoissa esiintyy. Esim.
pohjoisen kaivostoiminnan alkaessa 1600-luvulla
tuli tänne runsaasti ammattimiehiä eteläisestä
Ruotsista ja jopa Saksasta ja Valloniasta.
Näidenkin osalta on syytä siirtyä käyttämään
suomalaista nimeä siinä vaiheessa, kun on
selvää, että "maahanmuuttajat" ovat mukautuneet
ja sopeutuneet suomalaisasutukseen ja
suomalaistuneet perheineen.
Sopeuduttaessa kävi niin kuin Samuli Paulaharju
kirjassaan Kiveliöitten kansaa kuvaa.
Seuraavien tänne muuttaneiden sukupolvien täytyi
tunnustaa, että emmä met ruottia ossaakhaan.
Seppien ja kaivosmiesten suvut olivat hukkuneet
kiveliöitten suuriin suomalaismetsiin.
Nimien normaalistamisen tarve johtuu osin siitä,
että asiakirjat laadittiin keskushallintoa
varten enimmäkseen ruotsiksi tai latinaksi ja
Karjalassa myös venäjäksi. Nimiä kirjoitettiin
joskus myös ranskalaiseen tai saksalaiseen
asuun. Asiakirjojen kieli on vääristänyt
nimimuotoja. Myös näiden kielten vanha
oikeinkirjoitus oli horjuvaa. Jos nimet
esiintyivät satunnaisesti suomeksi, ei
kirjoitusasu silloinkaan vastannut nykyistä
kirjaamistapaa. Aikojen saatossa nimien
kirjaamistapa vaihteli. Kirjuri saattoi
kirjoittaa - Ersson, Ericksson, Eriksson - Karl,
Carl - Joseph, Josef - Henrik, Hindrik, jne.
Hyvä esimerkki nimen erilaisista
kirjaamistavoista on Pellon Kyllin talon nimen
erilaiset variaatiot; Kijllo, Kilo, Kyllo, Killo,
Kylli. Kirjoitettiimpa esim. Orajärvi myös
muotoon Orajerfvi tai Årajerfi. Nämä muutamat
esimerkit kirjaamistapojen vaihteluista.
Asiakirjat laadittiin
keskushallintoa, kruunua, varten ruotsiksi.
Kirjureille ja papeille opetettiin miten kirjata
suomalaisten nimet hallinnon vaatimalla kielellä
siten kuin ruotsinkielinen hallinto edellytti.
Tästä johtuvat suomenkieliselle asutukselle
vieraat etunimet ja patronyymit. Kun esim. pappi
kastetilaisuudessa kysyi vanhemmilta lapsen
nimeä ja vanhemmat kertoivat, että lapsen nimi
olisi Antti, Pekka, Kalle tai vaikkapa Juntti
tai Tyni, niin kirjuri ohjeiden mukaisesti
kirjasi Anders, Pehr, Karl, Jöns tai Dynits.
Todellisuudessa nämä kastetut olivat kuitenkin
koko elinaikansa Antti, Pekka, Kalle, Juntti ja
Tyni.
Suomen puoleisessa Tornionjokilaaksossa
käytäntöä noudatettiin aina 1800-luvun
puolivälin tienoille. Ruotsin puoleisen
jokilaakson osalta pitempäänkin ja tältä osin
onkin ongelmallista, se mikä voidaan katsoa
”oikeaksi” ajankohdaksi, milloin nimien suhteen
olisi siirryttävä käyttämään asiakirjoissa
olevaa nimistöä.
Nimien osalta on siis tärkeää erottaa itse
käytetty nimi ja nimen asiakirjaan viety
kirjoitusasu. Ne ovat kaksi eri asiaa.
Sukututkimuksessa talojen nimet kertovatkin
usein tuon, mikä oli henkilön todellinen
käytetty nimi, kirjurin asiakirjaan merkitsemän
nimen sijasta.
Taloja jaettaessa tai lohkottaessa ei enää ollut
tuota vastaavaa ohjeistusta, kuten rippikirjan
pitäjällä oli. Ja tietenkin oli jo kyse
erilaisesta erimerkityksellisestä nimestä kuin
henkilönimen osalta. Periaatteessahan
muodostettavan talon tai tilan nimen
lähtökohtana eli nimen perustana saattoi olla
mikä tahansa sopiva nimi. Nimi saattoi kuvata
läheistä paikkaa tai talon sijaintia. Usein nimi
tilalle tai talolle annettiin isännän nimen
mukaan. Tämä nimen antaminen isännän nimen
mukaan onkin erinomainen todiste siitä mikä oli
henkilön todellinen nimi käytännössä ja
arkipäivässä. Isännän nimi saattoi olla esim.
rippikirjassa Josef, mutta talon nimeksi tuli
Juuso, isännän todellisen nimen mukaan. Jöns
Andersson, joka todellisuudessa oli Juntti
Antinpoika, saattoi antaa talolleen nimeksi
Antinjuntti, Henrikin (Heikin) talosta tuli
Heikkilä. Perin (Pekka) talosta tuli Pekka tai
Pekkala. Thomas (Tuomas) antoi talolleen myös
nimekseen Tuomas tai Rantatuomas tai Mäkituomas
sijainnin mukaan. Daniel (Taneli) oli nimi,
josta usein käytettiin kutsuttaessa muotoa Tane,
Tano ja talo sai nimen Tano. Dynits (Tyni)
vanhasta suomalaisesta etunimestä Tyni tuli myös
usein talon nimi. Näitä esimerkkejä
on lukemattomia kertomassa siitä miten nimien
kirjoittamisasu ja henkilön todellinen nimi
poikkesivat enemmän tai vähemmän toisistaan. En
muista yhtään tapausta, jossa nimi talolle olisi
annettu esim. rippikirjassa esiintyneen nimen
mukaisesti.
Arkielämässähän ihmiset kutsuivat toisiaan
tavallisesti etunimellä tai sen jollain
muunnoksella, kutsumanimellä. Jos oli tarvetta
erotella henkilö muista samannimisistä tai antaa
muusta syystä tarkempi yksilöinti, puhuttiin
talonnimien avulla Vaaran Kallesta tai Pietilän
Paavosta tai sukulaissuhdetta tähdentäen isän
mukaan Antin Matista tai Aapon Tiltasta.
Aivan oma ryhmänsä ovat nuo ruotusotilaiden
nimet, jotka saattoivat olla käytössä sen aikaa
kun mies palveli ruotusotilaana ja palautui
entiseksi stilaan vapauduttua ruodusta. Toisilla
nimi vakiintui myöhemmin pysyväksi ja on yhä
tänä päivänä suvun sukunimenä.
Nimivaranto oli vanhempina aikakausina suppeampi
verrattaessa tämän päivän nimien runsauteen ja
synnytettyihin eri variaatioihin. Nimistä
voitiin murteessa käyttää erilaisia muunnoksia.
Osa nimistöstä on kuitenkin aikojen saatossa
jäänyt pois käytöstä. Nämä nimet saattavat
muodostaa oman tulkintaongelmansa. Esimerkkinä
tästä voisi ottaa vuosisatoja käytetyn nimen,
jonka kirjurit kirjasivat muodossa – Jöns.
Käytännössä kielialueelle vieras kirjurinimi on
suomennettu – Juntti, Jonne, Juho. Itse olen
käyttänyt muotoa Juntti. Nimi on vanha
suomalainen, nyt jo käytöstä poistunut etunimi,
mutta entisaikaan täällä suhteellisen yleisesti
käytetty.
Talon nimiä ja niiden pohjalta syntyneitä
sukunimiä tutkimalla voidaan osoittaa, että nyt
jo vieraalta kuulostava Juntti, on ollut
käytössä täällä. Alueelta löytyy talon- ja
sukujen nimiä kuten Juntti, Junttila, Juntikka,
Antinjuntti, Hannunjuntti.
Hannunjuntti nimen osalta voidaan johtaa
seuraava kehityskulku.
Pellossa ensimmäinen talo Jolmanputaan
pohjoispuolella oli Hannun talo, Hannu muodostui
yhdestä kylän vanhimmista taloista Kylli eli
Niva. Talon ensimmäisen isännän pojan poika,
jonka kirjuri kirjasi, oli Jöns Nilsson Hannu.
Jönsin isännöimää osaa Hannun talosta kutsuttiin
nimellä Hannunjuntti. On siis pääteltävissä,
että Jönsin todellinen nimi oli Juntti ja tästä
on johdettavissa, että kyseessä oli Hannun talon
poika nimeltä Juntti ja tästä hänen talonsa
nimeksi tuli Hannunjuntti. Vastaavasti Juntin
veljen Mikon talosta tuli Hannunmikko.
Katso miten
nimestä johdetut sukunimet ja talon nimet on
johdettu
|